5 vuotta ja risat

 Aloitin tuossa uutta blogia tammikuussa alkaneen koulun tehtävän myötä ja tuli mieleen siinä samalla jos kirjoittaisi tännekin pitkästä aikaa miten nykyään menee ja miten jaksaa. Viime uutena vuotena tuli tosiaan "jo" 5 vuotta kun Anniina kuoli.

Edelleen kaikki vuosipäivät (oma ja Anniinan syntymäpäivät, sairaalaan menopäivä joka oli samalla mieheni syntymäpäivä, äitien- ja isänpäivä sekä tuo uusi vuosi) on raskaita, aina enemmän tai vähemmän itkuisia. Olen aina ollut herkkä ja nyt olen huomannut ja tajunnut näiden vuosien aikana, että olen vieläkin herkempi. Välillä koen jopa huonoa omaa tuntoa jos illalla hokaan, että en ole koko päivänä ajatellut Anniinaa..vaikka toisaalta sen tiedostaa olevan kai normaaliakin, ainakin jollain tasoa.

Edelleen jännitän uusille ihmisille tästä menetyksestä kertomista..en enää niinkään edellisessä kirjoituksessa mainitsemastani jännittämisestä, että kuulisin jonkun sanovan että pitäisi päästää jo irti. Niihin olen jo varautunut, että jos irti päästäminen tarkoittaa sitä, että mun pitäisi unohtaa Anniina niin sitä en kyllä tule ikinä tekemään! Olen kuitenkin mennyt elämässäni eteenpäin. Palasin työelämään ja nyt opiskelen. Jännitän lähinnä sitä, miten tämä uusi tuttavuus uutiseen reagoi. Varsinkin jos kyseessä on henkilö, joka vaikuttaa mielestäni todella mukavalta ja muutenkin samanhenkiseltä kanssani, niin ei se kovin kivalta tuntuisi tuon asian takia tuttavuutta menettää alkuunsa. Toisaalta tässä on useampi mukava yllätys ollut, että uudet henkilöt eivät olekaan niin sanotusti lähteneet lätkimään vaikka olen melko pian asiasta möläyttänytkin. Tämä kuitenkin on osa mua ja tähän mennessä porukka on sen onneksi ymmärtäneetkin. Kiitos teille siitä jos tätä luette! 💖

En tiedä kumpi vaikuttaa enemmän: aika vai viime vuonna aloitettu elämäntaparemontti - jaksan nimittäin nykyään helpommin vaikeammatkin päivät. Voi olla että molemmat yhtä paljon mun kohdalla, kaikenlaisia tutkimuksia olen aiheesta lukenut. Olen lähes aina ollut ihminen, joka auttaa aina ensin muita ja ajattelee vasta sitten itseään.. nyt olen opetellut ajattelemaan asian toiste päin, ja opetellut ajattelemaan niin, että kun huolehdin ensin itsestäni, niin jaksan paremmin huolehtia myös muista. Etenkin omasta perheestä haluan kyetä pitämään huolta niin hyvin kuin mahdollista.

Pitkä tie on takana tätä kaikkea ja pitkä on myös edessä. Joskus aikanaan kun ystäväni menetti hänen tyttärensä, muistan ajatelleeni että itse en tiedä miten selviäisin. No nyt tiedän, eikä mulle annettu muuta mahdollisuutta kuin selvitä.

Vuosi ja 3 kuukautta

Vuosi taukoa edellisestä kirjoituksesta. Hain kaksi kertaa sairaanhoitaja koulutukseen, mutta en päässyt kummallakaan kerralla. Edellisessä kirjoituksessa oli myös maininta mun ja miehen sydänultrauksista - niissa ei onneksi näkynyt mitään poikkeavaa.

Syyskuussa pistin hakemusta varamiespalveluun ja pääsinkin sitä kautta tekemään keikkatyötä paikalliseen tehtaaseen eli Orthexille. Tein tuotannon ja pakkaamon puolelle kunnes tammikuussa kysyttiin, että kiinnostaisiko varastohommat. Sinne myös tietenkin lähdin varmemman työn perässä. Tässä kuussa mut palkattiinkin määräaikasesti talon kirjoille.

Anniinasta en alkuun uskaltanut kertoa kenellekään, eniten pelkäsin ja pelkään edelleen uusille kertoessa kommentteja tyyliin "eikö olisi jo aika päästää irti".. onneksi se pelko on osoittautunut tuolla vääräksi, ne kelle oon kertonut niin ovat olleet ihanan ymmärtäväisiä 💖 Ei omasta lapsesta pysty päästämään irti, tämä asia tulee lopun elämääni kulkemaan mukanani.

Itsellä edelleen joka päivä pienempi neiti mielessä, mutta en enää itke joka päivä niinkuin vuosi sitten. Ja olen huomannut, että tapahtuma vaikuttaa edelleen muhun fyysisesti esimerkiksi etten muista edelleen kaikkea asioita..edelleen tulee vaikeita päiviä kun miettii tapahtumia. Oma synttäripäivän tienoo oli vaikeeta aikaa, siskon synttärit olis ollu pari päivää mua ennen myös.. molemmat rakkaat puuttuu.

Lisäksi olen jo jonkin aikaa pelännyt, että menetän vielä jonkun rakkaan..olen nähnyt mm. unta isäni hautajaisista ja että mieheni on joutunut unessani auto- onnettomuuteen 😖 Siihen päälle meidän poika täyttää tänä vuonna sen 5 vuotta ja takaraivossa kolkuttaa pelko, että mitä jos sillekin tulee sama tauti..On hyvin epätodennäköistä, mutta koskaan ei tiedä! Ehkä nämä pelot helpottaa jossain vaiheessa.

3 kuukautta

..on mennyt siis nyt uudenvuoden aatosta.. itku on ollut hyvin herkässä jo useamman päivän!  Kiven kävin tilaamassa, eli sitä odotellaan, että koska saadaan paikoilleen. Kevään aikana käsittääkseni, eli sitten kun seurakunta antaa luvan. Ilmeisesti pitää olla roudan sulanut täysin ja kumpukin pitänee olla laskeutunut.

   Tälläisenä punaposkisena prinsessana rakkaan pikkuenkelini muistan <3

Tasan kolme kuukautta sitten tähän kellon aikaan olimme Anniinaa katsomassa teho-osastolla <3 Minä, mieheni ja Janne... Minttu oli isällään silloin. Onneksi saimme nähdä tämän rakkaan vielä ennen kuin hän lähti luotamme <3 Ikävä raastaa joka päivä sisältä! Tää tuska ei lähde vaikka välillä naurankin. Uudenvuoden tapahtumat ovat taas pyörineet paljon mielessä.. Tätä paskaa ei kauheesti helpota viime postauksessa kertomani potkut, mulle ei suotu sitä, että olisin saanut muuta ajateltavaa kuin tän kaiken mitä nyt on ollut!

Itselläni on 14.4. aika sydänultraan... vähän jännittää löytyykö jotain kun olen ollut jo useamman vuoden hyvin väsynyt. Pelottaa suorastaan. Varsinkin nyt kun pistin juuri tänään hakemuksen menemään Laurea-ammattikorkeakouluun sairaanhoitajakoulutukseen, eli päädyin lopputulokseen, että lähden opiskelemaan mikäli vain pääsen sinne.

Kaikenlaista

Mennyt vähän enemmän aikaa edellisestä tekstistä.. kaikenlaista lisää suoraan sanottuna paskaa tullut tässä välissä. Omat jaksamiset on vaihdellut, välillä on hieman parempia päiviä ja välillä huonompia. Ikävä on joka päivä läsnä jollain tapaa!! Nyt kun ei ole ollut hautajaisia ynnä muuta niin on ikävä iskenyt kovemmin päälle.

Vajaa kaksi viikkoa Anniinan hautajaisten jälkeen kuoli mieheni pappa.. se nosti taas kaiken pintaan itselläni Anniinan suhteen, sekä teki pahaa kun tiesi kuinka muihin sattui. Itse en tätä sotaveteraania saanut tuntea, hän oli hoitokodissa koko sen ajan mitä minä olen mieheni kanssa ollut yhdessä eli nyt vähän yli 9 vuotta. Hautajaiset kuitenkin olivat luonnollisemmat kun kyse oli vanhasta miehestä. Hän lähti pitämään mun siskon kanssa meidän Anniinasta huolta <3

Tähän päälle olin menossa takasin töihin, että saisin muuta ajateltavaa niin mut sanottiinkin irti.. tässä nyt koittanut miettiä, että mitä elämällä rupeaisi tekemään. Pää muutenkin sekaisin oman lapsen menetyksestä niin pitäisi osata päättää omasta elämästäkin..

Hautajaiset

Nyt sain kuviakin niin voisin laittaa vähän jotain hautajaisistakin. Eli ne oli tosiaan viime perjantaina eli 29.1.2016 ja pidimme hiljaisuudessa.

Aamu alkoi ahdistuksen vallassa... hyvä kun syömään pystyi. Menimme yhdeksäksi aamulla naapuripihaan/meidän postilaatikoille eli appivanhempien pihaan, siellä odotimme, että meidän pieni enkelimme tulisi kyydillään vielä kerran kodin ohi. Siihen asti oli äitini tullut ruumisauton kyydillä ja siinä vaihdoimme, että minä äitinä olin rakkaani kanssa autossa. Siitä lähdimmekin pidemmällä letkalla ajamaan kirkolle päin. Vähän ennen kirkkoa joku vanhempi herrasmies oli kävelyllä ja nähtyään saattueen hän pysähtyi, otti hatun päästään ja kääntyi kasvot meidän suuntaan eli kunnioitti saattuetta <3 Ihana ele!

Tilaisuus oli elämäni rankin kokemus, mutta todella kaunis <3 Pappi puhui todella kauniisti ja huolimatta omasta surustani huomasin, kuinka hänenkin oli koottava itsensä useaan kertaan. Kukat laskettiin sisällä näin talvella. Meistä itki kaikki muut paitsi meidän Janne, joka ei oikein ymmärtänyt tilannetta. Arkku oli vaan aivan liian pieni, niin väärin, että tuon suloisen punaposkisen tyttösen piti lähteä ennen mua!!

Tästä kuvasta hieman näkee sivuprofiilia arkusta.. harmittaa kun ei tajuttu etukäteen ohjeistaa kuvaajaa ottamaan  sivulta kauniista arkusta kuvaa, mutta ei voi enää mitään.

Hautapaikka ei ollut meillä etukäteen tiedossa, mutta saimme ihanan paikan neidille ja tulevaisuudessa myös meille, siitä nimittäin näkee järvelle <3

Muistotilaisuus pidettiin appivanhemmilla, ei haluttu kukaan meistä sitä seurakuntatalon kolkkoutta siihen rankan tilaisuuden päätteeksi.

                    Anniina olisi niin tykännyt noista kukista <3 Niin kauniita <3

                                                      Komea pieni poikani <3

                                           Rakkaan pienen enkelin muistopöytä <3

                              Lauantain lehdessä oli tämä ilmoitus..sydäntä särkee!

Kuukausi mennyt

Tänään tosiaan on tasan kuukausi rakkaan pois lähdöstä.. perjantaina oli hautajaiset ja nyt on takki aivan tyhjä.

Tasan kuukausi sitten näihin aikoihin odottelin miestäni tulevaksi sairaalaan kun olin itse kuullut jo pysäyttävän uutisen.. tänään onkin ollut hyvin ristiriitaiset fiilikset kun toisaalta on helpottunut olo, että hautajaiset on vihdoin ohi, toisaalta on ihan hirveän raastava ikävä tyttöä.. toisaalta ollut ihana nähdä paria ihanaa ystävääni, mutta toisaalta ollut aivan hirveän ahdistava päivä! Kaikista ahdistavinta tällä hetkellä on odottaa ensi tiistaita kun pitäisi mennä takaisin Lastenklinikalle.. pelkästään jo sinne meno tuntuu ahdistavalta. Siihen päälle pelko, että onko sisaruksilla jotain sydämissään/keuhkoissaan!

Aamulla kävin anopin kanssa haudalla.. yritettiin kyllä kirkkoon menoa, mutta haudalla käynti oli jo sen verran rankkaa meille molemmille, että päätettiin ettei mennä tunniksi istumaan kirkkoon. Alla kuva miltä hauta aamulla näytti. Ekassa kuvassa näkyy meidän kimppu <3

Hautajaisista laittelen myöhemmin kuvia kun saan ne ensin...

Sekavaa jumitusta

Mulle on sanottu, että olen vahva... viimeksi tänään... mutta mitä jos en jaksa olla vahva? Mua ei huvita ruuanlaitot jne ei sit pätkän vertaa ja sen kyl huomaa, koska paino on vaa noussu... miksi mä en kuulu niihin, jotka lakkaa miltei syömästä kun tulee vastoinkäymisiä?! Lapset kyllä ruokin, pakko hoitaa tollaset tietenkin... koen jopa välillä pientä syyllisyyttä kun syön ja mun rakas pieni enkelini makaa arkussa eikä sitä voi tehdä :'( Vaikka tiedän, että on täysin typerä ajatus...

Päivät vaihtelee paljon fiiliksiltään..pitäs rupee jotain liikuntaa taas harrastaa et sais tätä läskiäki pois, mutta tuntuu jotenki vaikeelta sekin...päivääkään en oo täysin itkemättä ollut, mutta välillä ollut vähän edes helpompia päiviä kun välillä kaikki on päin sanonko mitä. Ei ajatukset oikein pysy kasassa...samaan aikaan odotan ensi viikolla olevia hautajaisia että ne olisi jo ohi, toisaalta pelkään tuota päivää.

Nyt muutaman yön nukkunukin huonosti, osaltaan vaikuttaa tähän kaikkeen sekavuuteen...osaisko ens yönä nukkua? Menen kokeilemaan.