Vuosi taukoa edellisestä kirjoituksesta. Hain kaksi kertaa sairaanhoitaja koulutukseen, mutta en päässyt kummallakaan kerralla. Edellisessä kirjoituksessa oli myös maininta mun ja miehen sydänultrauksista - niissa ei onneksi näkynyt mitään poikkeavaa.
Syyskuussa pistin hakemusta varamiespalveluun ja pääsinkin sitä kautta tekemään keikkatyötä paikalliseen tehtaaseen eli Orthexille. Tein tuotannon ja pakkaamon puolelle kunnes tammikuussa kysyttiin, että kiinnostaisiko varastohommat. Sinne myös tietenkin lähdin varmemman työn perässä. Tässä kuussa mut palkattiinkin määräaikasesti talon kirjoille.
Anniinasta en alkuun uskaltanut kertoa kenellekään, eniten pelkäsin ja pelkään edelleen uusille kertoessa kommentteja tyyliin "eikö olisi jo aika päästää irti".. onneksi se pelko on osoittautunut tuolla vääräksi, ne kelle oon kertonut niin ovat olleet ihanan ymmärtäväisiä 💖 Ei omasta lapsesta pysty päästämään irti, tämä asia tulee lopun elämääni kulkemaan mukanani.
Itsellä edelleen joka päivä pienempi neiti mielessä, mutta en enää itke joka päivä niinkuin vuosi sitten. Ja olen huomannut, että tapahtuma vaikuttaa edelleen muhun fyysisesti esimerkiksi etten muista edelleen kaikkea asioita..edelleen tulee vaikeita päiviä kun miettii tapahtumia. Oma synttäripäivän tienoo oli vaikeeta aikaa, siskon synttärit olis ollu pari päivää mua ennen myös.. molemmat rakkaat puuttuu.
Lisäksi olen jo jonkin aikaa pelännyt, että menetän vielä jonkun rakkaan..olen nähnyt mm. unta isäni hautajaisista ja että mieheni on joutunut unessani auto- onnettomuuteen 😖 Siihen päälle meidän poika täyttää tänä vuonna sen 5 vuotta ja takaraivossa kolkuttaa pelko, että mitä jos sillekin tulee sama tauti..On hyvin epätodennäköistä, mutta koskaan ei tiedä! Ehkä nämä pelot helpottaa jossain vaiheessa.
