Aloitin tuossa uutta blogia tammikuussa alkaneen koulun tehtävän myötä ja tuli mieleen siinä samalla jos kirjoittaisi tännekin pitkästä aikaa miten nykyään menee ja miten jaksaa. Viime uutena vuotena tuli tosiaan "jo" 5 vuotta kun Anniina kuoli.
Edelleen kaikki vuosipäivät (oma ja Anniinan syntymäpäivät, sairaalaan menopäivä joka oli samalla mieheni syntymäpäivä, äitien- ja isänpäivä sekä tuo uusi vuosi) on raskaita, aina enemmän tai vähemmän itkuisia. Olen aina ollut herkkä ja nyt olen huomannut ja tajunnut näiden vuosien aikana, että olen vieläkin herkempi. Välillä koen jopa huonoa omaa tuntoa jos illalla hokaan, että en ole koko päivänä ajatellut Anniinaa..vaikka toisaalta sen tiedostaa olevan kai normaaliakin, ainakin jollain tasoa.
Edelleen jännitän uusille ihmisille tästä menetyksestä kertomista..en enää niinkään edellisessä kirjoituksessa mainitsemastani jännittämisestä, että kuulisin jonkun sanovan että pitäisi päästää jo irti. Niihin olen jo varautunut, että jos irti päästäminen tarkoittaa sitä, että mun pitäisi unohtaa Anniina niin sitä en kyllä tule ikinä tekemään! Olen kuitenkin mennyt elämässäni eteenpäin. Palasin työelämään ja nyt opiskelen. Jännitän lähinnä sitä, miten tämä uusi tuttavuus uutiseen reagoi. Varsinkin jos kyseessä on henkilö, joka vaikuttaa mielestäni todella mukavalta ja muutenkin samanhenkiseltä kanssani, niin ei se kovin kivalta tuntuisi tuon asian takia tuttavuutta menettää alkuunsa. Toisaalta tässä on useampi mukava yllätys ollut, että uudet henkilöt eivät olekaan niin sanotusti lähteneet lätkimään vaikka olen melko pian asiasta möläyttänytkin. Tämä kuitenkin on osa mua ja tähän mennessä porukka on sen onneksi ymmärtäneetkin. Kiitos teille siitä jos tätä luette! 💖
En tiedä kumpi vaikuttaa enemmän: aika vai viime vuonna aloitettu elämäntaparemontti - jaksan nimittäin nykyään helpommin vaikeammatkin päivät. Voi olla että molemmat yhtä paljon mun kohdalla, kaikenlaisia tutkimuksia olen aiheesta lukenut. Olen lähes aina ollut ihminen, joka auttaa aina ensin muita ja ajattelee vasta sitten itseään.. nyt olen opetellut ajattelemaan asian toiste päin, ja opetellut ajattelemaan niin, että kun huolehdin ensin itsestäni, niin jaksan paremmin huolehtia myös muista. Etenkin omasta perheestä haluan kyetä pitämään huolta niin hyvin kuin mahdollista.
Pitkä tie on takana tätä kaikkea ja pitkä on myös edessä. Joskus aikanaan kun ystäväni menetti hänen tyttärensä, muistan ajatelleeni että itse en tiedä miten selviäisin. No nyt tiedän, eikä mulle annettu muuta mahdollisuutta kuin selvitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti